Oikeastaan kun tarkemmin mietin, niin tiedän kyllä miksi uskalsin päätöksen tehdä. Olin nimittäin vähän eksyksissä viimeisen vuoden Tammelassa ollessa. En tiennyt oikein mitä halusin tehdä; töitä oli huonosti tarjolla, tuttu ja turvallinen Tammela tuntui jo siltä, ettei sielä ole minulle paljon mitään. Tykkäsin kovasti kyllä olla yrittäjänä, mutta sekin homma oli pakko lopettaa, koska töitä ei ollut riittävästi. Toisaalta peukalonikin alkoivat olla aika loppu hieromisesta, eikä se kylvetyshommakaan niin helppooa ollut. Hevoshommaa tuolla seudulla oli kovin vähän, tosin siitäkin vähästä mitä sitä tein, nautin täysin siemauksin.
Välissä tein pelkästään vanhusten kylvetyshommaa, ja tuolloin mietin jokapäivä, ettei tämä voi jatkua näin. Vanhukset olivat pääsääntöisesti oikein ihania, mutta en kertakaikkiaan kestänyt sitä kuumuutta saunalla. Olin aina väsynyt ja pää särki. Lisäksi tein vähän hoitotyötä yhdessä vaiheessa, ja mietin sitäkin jos olisin alalle kouluttautunut, koska se oli ainut ala jolla töitä olisi kyseisellä seudulla ollut.
Loppupelissä aloin miettimään syvemmin - mitä minä oikeasti haluan tehdä? Mikä on se minun juttuni? Aina tuli sama vastaus: hevoshommaa. Mietin jos olisin hakeutunut opiskelemaan jotain muuta alaa, mietin vaikka mitä. Mutta ainut mitä halusin tehdä oli hevosala!
Suoraan sanottuna en ole mitään muuta elämässäni katunut niin paljoa, kuin sitä että myimme ratsastuskoulun pois. No, eihän tuo asia kokonaan ollut minun päätettävissäni, mutta mielipiteelläni oli vaikutus. Olin kuitenkin tuolloin niin nuori, enkä ollut tehnyt muutakuin hevoshommaa, joten olin ehkä hieman kyllästynyt ja halusin elämääni jotain muutakin, koittaa jotain muuta. Niinpä kannustin äitiä myymään tallin. Nyt se kaduttaa. Toisaalta. Toisaalta ei, koska muuten en olisi kokenut kaikkea sitä mitä olen kokenut tässä välissä. Kaikki vaiheet elämässäni on opettanut jotain minulle, ja minusta itsestäni. Olen huomannut, että kyllä ne hevoset vaan ovat mun juttu, enkä halua mitään muuta työtä tehdä. Hevoselämä on sitä ELÄMÄÄ! Jos suoraan sanon, niin onneksi en alkanut opiskelemaan "väkisin" hoitoalaa vain saadakseni olla Tammelassa. Se ei tosiaan ollut minun juttuni. Vaikka sain paljon kehuja ja asiakkaat minusta kovasti tykkäsivätkin. Minäkin tykkäsin asiakkaista, mutta se työ kun ei nyt ollut ainoastaan seurustelua ihmisten kanssa, vaan pitkälti syöttämisestä vaipanvaihtoon. Not my thing.
Niinpä lähestulkoon jokapäivä kiitän jotain suurempaa, että saan tehdä sitä työtä mistä tykkään, ja että minulla on hyvä työpaikka! Ei haittaa vaikka palkkakaan ei niin suuri ole, pääasia että olen onnellinen. Sitä minä olen. Joskus toki työ kuin työ voi tympiä ajoittain, mutta se kuuluu asiaan. Silloin tällöin voi harmittaa, mutta onneksi minulla ei kovin montaa sellaista päivää ole vuoteen mahtunut.
Aloitin työt tosiaan tasan vuosi sitten 1.1.2015 Billnäsissä. Olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin, olen oppinut lisää ja olen viihtynyt. Minut on otettu hyvin vastaan. Toivon kovasti, että jatkossakin kaikki menisi yhtä hyvin. Sitä tulee aina pieni pelko, kun kaikki menee niin hyvin, että mitä jos kaikki ei jatkukaan yhtä hyvin. Täytyy vaan toivoa parasta. :)
Kiitos rohkeasta päätöksestäni kuuluu myös miehelleni Kivancille, voi olla että ilman häntä päätös olisi jäänyt tekemättä! Yhdessä kaikki on kuitenkin paljon helpompaa.
Haluan kannustaa kaikkia kuuntelemaan sydäntään, ja tekemään sitä mitä oikeasti haluaa ja mistä tykkää! Kerran täällä vaan eletään.....:)
Rakkain terkuin Hansu
